Heräämisiä

Tyystin toisenlaiseen tunnelmaan maailma  heräsi 24. helmikuuta, kun Venäjä oli aloittanut hyökkäyksen Ukrainaan. Sota sysäsi liikkeelle monenlaisia kehityskulkuja niin kansainvälisten yhteisöjen, valtioiden kuin yksittäisten kansalaisten keskuudessa. Herääminen oli yhtä yllättävä, mieleenpainuva ja käänteentekevä kuin alokkaan ensimmäisen aamun ylösnousemus. Mikään ei enää ollut ennallaan – kellon tai puhelimen torkuttaminen – ajan pysäyttämisestä puhumattakaan – ei tullut kysymykseen. Telluksella tapahtui täyskäännös toiseen todellisuuteen.

Maailmalla herättiin Ukrainan avuntarpeeseen ja siihen, että kaapin paikan näyttäminen Venäjälle on välttämätöntä. Sodan laajentumisen ja ydinsodan välttämiseksi länsimaat ovat kuitenkin pidättäytyneet sotilaallisesta väliintulosta. Tämän sijasta Ukrainaa on tuettu aseavulla ja Venäjään on kohdistettu ankaria talouspakotteita. Lisäksi Putinin porukka on poissuljettu likimain kaikesta kansainvälisestä kanssakäymisestä.

Kun sota syttyi, Suomessa herättiin siihen, että olisi varmasti viisasta lunastaa pitkään pantattu Nato-optio. Vaikka oma puolustus on pidetty tyydyttävällä tolalla, sotaa ennalta ehkäiseville turvatakuille nähtiin tarvetta. Gallupeissa kansalaiset kannattivat puolustusliittoon pyrkimistä palavammin kuin poliitikot – ainakin ensi alkuun. Pian poliittiset päättäjäkin päätyivät lähes yksimielisesti tukemaan Nato-jäsenyyden hakemista.

Natoon hakeutumisen ohella Suomen oman puolustuksen panostukseen herättiin aivan uusin unihiekoista pestyin silmin. Päättäjiltä löytyi harvinaista yksituumaisuutta puolustuksen määrärahojen korottamiseen. Lisärahoitusta kohdennetaan mm. materiaalihankintoihin, henkilöstöön, kertausharjoituksiin ja vapaaehtoisen maanpuolustuksen tukemiseen.

Kautta aikain Suomen kansan keskuudesta on löytynyt tahtoa puolustaa kotimaata. Nyt, kun rajanaapurimme hyökkäsi Ukrainaan, suomalaisten maanpuolustustahto ampaisi (Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan) mittaushistorian korkeimmalle tasolle. Isänmaan puolustuksen välttämättömyyteen heräsivät nekin, joita asia ei aikaisemmin puhutellut.

Myös siihen on herätty, ettei pelkällä hyvällä tahdolla maata puolusteta – taitoakin tarvitaan. Sitä on sännätty hakemaan ennen kokemattomalla innolla Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kursseilta. Vapaaehtoinen maanpuolustus- ja turvallisuuskoulutus on kiinnostanut entistä enemmän myös naisia ja kursseille ollut enemmän hakijoita kuin mukaan on voitu ottaa. Koulutusinnostuksen ohella reserviläistoimintaan on ollut imua – Reserviläisliittoon on Venäjän sotatoimien seurauksena tullut poikkeuksellisen paljon uusia jäsenhakemuksia.

Varusmiespalvelukseenkin on tullut lisämotivaatiota, kun vaaralle alttiina on syntymämaa. Viimeisempien kotiuttamiskyselyjen mukaan varusmiesten maanpuolustustahto ja palvelusmotivaatio ovat nousseet. Sodan läheisyys on konkretisoinut koulutettaville asepalveluksen merkitystä ja tavoitteita entistä selkeämmin.

Herätty on niin ikään niissä pienissä piireissä, jotka eivät pidä läheistensä, muiden kanssaihmisten ja suomalaisen yhteiskunnan turvaamista puolustamisen arvoisena saati velvollisuutenaan. Mediat ovat innokkaasti uutisoineet reserviläisistä, jotka ovat hakeutuneet siviilipalvelukseen. Kasvot käytökselle antoi mm. oululainen opiskelija, joka ei ollut edes suorittanut varusmiespalvelusta vaan saanut siitä vapautuksen terveydellisistä syistä, joten sotimaan hän olisi tuskin joutunut ylipäätään. Nuorukaisella oli päätökselleen napakat perustelut: ”Pidän sotimista pöljänä hommana. Oma henki on minulle arvokkaampi kuin valtion koskemattomuus.” Meitä on moneen junaan ja osa jää vielä asemallekin -sanonta pitää onneksemme paikansa myös Puolustusvoimien joukkojen osalta. Reserviä on sen verran runsaasti, ettei haittaa, vaikka kaikkia ei kyytiin otetakkaan.