Lakisääteinen kahvitunti

Ajoittain nihilistisimmät nillittäjät nostavat tämän pointin perusteeksi pyrkiessään kyseenalaistamaan kanssaihmistensä oikeuden palauttaviin pausseihin. Mutta syytä huoleen ei ole – Puolustusvoimien palkollisenkaan ei tarvitse työvuorossaan kärsiä kahvihampaan kolotuksesta, sillä Suomi on tunnetusti oikeusvaltio.

Vaikka kahvitauoista ei ole työaikoja säätelevässä normistossa nimenomaista säädöstä, on tauoilla lakiin rinnastuva perusteensa. Pitkälle ajassa taaksepäin on kuitenkin mentävä. Ikimuistoinen nautinta-oikeus nojautuu ennen muuta 1500-luvulla Ruotsin vallan aikana vaikuttaneen uskonpuhdistajan ja oikeusoppineen Olaus Petrin tuomarinohjeeseen: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan.” Tämä Suomen Laki -kirjan johdannosta löytyvä oikeusperiaate ohjaa edelleen lain käyttöä niin Suomessa kuin Ruotsissa.

Työn teettäminen ilman kahvitaukoja ei ole oikein eikä kohtuullista – asia on näin simppeli ja päivänselvä ilman pykäliäkin. Kahvitauot ovat maantapa, johon tuomarinohjeissakin tukeudutaan, kun kirjoitettua lakia ei ole.  Samaa näkökantaa ilmentää työoikeuden tulkintaperiaate, jonka mukaan tietyt käytännöt, oikeudet ja edut muodostuvat sitoviksi palvelussuhteen ehdoiksi, jos nämä ovat olleet pitkään työpaikalla käytössä. Usein puhutaan saavutetuista eduista. Muistaako joku sellaista aikaa, jolloin kapiaiset eivät kahvitelleet?

Näillä perusteilla kahvitaukojen laillisuuspohja on tullut tyhjentävästi todistetuksi. Tosin oikeudellisessa arvioinnissa voidaan mennä pitemmällekin – taukojen oikeutuksen rinnastaminen tavalliseen lainsäädäntöön ei kerro koko kuvaa asiantilasta. Vahvoin argumentein voidaan nimittäin väittää, että kahvitauot nauttivat betoniin valettua perustuslain suojaa. Varsin laajastihan kansalaisten perusoikeudet – kuten mm. yhdenvertaisuus, sanan- ja kokoontumisvapaudet – toteutuvat kahvitaukojenkin kehyksissä.

Kahvitauoille on myös muita kuin lainopillisia perusteita. Jos jokin tapa on ylivertainen, sitä kannattaa suosia, vaikka pakottava pykäläperuste puuttuisikin. Kahvitauot ovat juuri tällaisia – ne tuottavat suunnattomia hyötyryöppyjä.

Tärkein hyöty on työntekijöiden virkistäytyminen – aivot saavat lepoa ja kofeiini piristää. Työ sujuu tauon jälkeen tehokkaammin. Kahvittelu on sosiaalinen tapahtuma, joka kehittää yksilöiden tunneälyä ja kiinteyttää työyhteisöä. Great place to work -työpaikoilla on aina pannu kuumana.

Työorientoitunut henkilöstö ei tietenkään malta kahvitauollakaan kokonaan pidättäytyä työasioiden tuumailusta. Tarjoaahan tauko 360 asteen tapaamistilanteen ja mahdollistaa näin esimiesten, alaisten ja kollegoiden vapaamuotoisen vuoropuhelun. Porukan palaverissa kelvottomat ajatukset ammutaan oitis alas ja pulmat ratkeavat kuin itsestään – ohi mennen sumpin siivittämänä. Tauoilla tehdään tiimityönä tulosta ilman kalliita konsultteja.

Laadukas organisaatio pyrkii minimoimaan virhekustannuksiaan, joita syntyy sähläyksestä ja tarpeettoman työn teettämisestä. Kahvitauot tukevat tätä tavoitetta rajoittamalla työntekijöiden päätöntä pääte- ja päätöstyöskentelyaikaa. Virheen vaikuttavuus on sitä suurempi, mitä korkeammalla organisaatiotasolla se tehdään. Joukko-osastojen virheratkaisut ovat pieniä verrattuna Pääesikunnan pyytelyyn ja päättelyyn. Esimerkiksi puolustusvoimatasoinen turha tietopyyntö työllistää toviksi tuhansia. Suurin hyöty kahvitauoista saavutetaankin päämajan tasolla.

Tästä päästäänkin luontevasti pohdinnan viimeiseen osioon – kahvitaukojen pituuteen. Yhtenäistä käytäntöä tämän suhteen ei tasavallassa ole. Yleisin mitta on kahdesti päivässä 12 minuuttia, mikä on taukojen hyödyt huomioon ottaen ehdottomasti liian lyhyt aika. Puhekielessä tauosta käytetään kahvitunti -termiä, mikä vaikuttaisikin yleisen työelämäkokemuksen perusteella sopivan erinomaisesti myös aikamääreeksi. Jos jatkossa lakisääteinen joskus venähtää, voi huonon omantunnon sijaan armollisesti miettiä, että asialla on puolensa.