Kiihottavat kansainväliset harjoitukset

Yhdellä jos toisella tuntuu olevan pakottavaa tarvetta kiihkeään kannanottoon silloin, kun Puolustusvoimat harjoittelee muunmaalaisten kanssa. Etenkin poliitikot, mutta myös kaiken maailman dosentit ja eriasteisesti valistuneet kansalaiskeskustelijat haluavat sanoa painavan sanansa vieraan vallan varusväen vierellä vehtaamisesta. Medialle mielipiteet ovat polttoainetta, johon toimittajat tarttuvat kuin napalm maastopuvun punttiin.

Viimeisin keskustelupiikki syntyi syyskuussa Venäjän ja Valko-Venäjän Zapad-sapelin kalistelun ja Ruotsin isännöimän Aurora-harjoituksen tiimoilta. Keskustelun sytykkeinä toimivat puolustusministeri Jussi Niinistön ja eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtajan Ilkka Kanervan mietteet, joiden mukaan tulevaisuudessa Suomikin voisi isännöidä oman maan kamarallaan laajempia monikansallisia harjoituksia.

Ensimmäisenä keskustelun avauksen ampui alas pitkän linjan rauhanpoliitikko Erkki Tuomioja, jonka mukaan ”sotaretoriikan viljeleminen ja uhoileva voimannäyttö ovat viimeinen asia jota Suomessa nyt tarvitaan.” Häntä säesti sotaväen ylipäällikön pestiin pyrkivä Matti Vanhanen, joka kertoi ”pitävänsä Puolustusvoimien tavasta harjoitella niin, ettei se ole ulospäin näyttävää.”

Näitä näkemyksiä voi hyvällä syyllä kritisoida. Ensinnäkin: vastuullisena valtiona Suomi ei harjoitellessaan yksin tai yhdessä uhittele ketään. Toiseksi taas Puolustusvoimien pitää nimenomaan harjoitella niin, että se näkyy ja kuuluu. Sotaharjoitusten perimmäisenä tarkoituksena on siivittää sodankäynnin sujuvuutta. Tämän ohella pyritään vahvistamaan kuvaa uskottavasta puolustuskyvystä. Tärkeää ei ole pelkästään se, miten asiat ovat vaan myös se, miltä ne näyttävät.

Kansainvälisten harjoitusten järjestäminen myös Suomessa on perusteltua. Ei ole oikein kumppanimaita kohtaan, että aina käydään noukkimassa rusinoita muiden leipomista pullista. Tasapuolisuuden nimissä pitää harjoituksista ottaa vuorollaan isännöintivastuu. Näin yhteistyökin lujittuu.

Viime vuosien aikana on ollut tilanteita, joissa Puolustusvoimien harjoittelu erityisesti Nato-maiden kanssa on tullut poliitikoille yllätyksenä kuin kosinta entiselle tytölle. Yleisellä tasolla harjoituksia pidetään tarpeellisina ja tietoa niiden järjestämisestä kaivataan – mielellään ennen kuin vieraiden väki ja vehkeet ovat Suomeen saapuneet.

Myötämielen ohella politiikojen piirissä on myös eriasteista Nato-allergiaa. Tämän aiheuttamat oireet ilmenivät mm. eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan laatiessa mietintöään vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta. Allergiasta kärsivät halusivat korostaa, että Suomi sotilasliiton kumppanimaana valitsee itse omista lähtökohdistaan ja poliittisen harkinnan perusteella harjoitukset, joihin se osallistuu. Erikseen painotettiin, etteivät yhteiset harjoitukset saa aiheuttaa kansainvälisen jännityksen kasvua.

Naton kanssa harjoittelu syyhyttää politiikkoja eri tavoin – toisia ikävästi ärsyttäen, kiimaisempia kivasti kutittaen. Vaikka Suomessa on pyritty ja päästykin pitkälti yhteisiin näkemyksiin ulko- ja turvallisuuspoliittisista linjanvedoista, aina tämä ei kristallin kirkkaana julkisuuteen välity. Nato-yhteistyön suhteen kanta piirtyy kuin Anna Puun Venuksessa ja Marsissa: ”Sinun ei on ei ja joo on joo, kun sanon joo niin aivan varma oon, et se on ei tai joo tai ehkä ookoo, ja ei voi joskus olla joo, joo.”

Antti Kymäläinen